Mä en vaan selviä tästä.
Aloitin eilen innoissani lukemaan Outi Nyytäjän Menestys ja moraali teosta. Nyt vähän jo toivon, että se maailmanloppu tulee ennen kuin saan luettua sen loppuun ja olen vasta sivulla 13. Mieluummin lukisin yltiöpositiivista elämäntaito-opasta kuin kaikkien köyhien joukkolyttäämiseen perustuvaa opusta. Sekä rivit että rivien välit huutaa mulle kovaan ääneen, että koska et sattunut syntymään yläluokkaan, niin mitäpä jos saman tien heittäytyisit sohvalle syljeskelemään kattoon. Se on ainoa, mihin koskaan tulet yltämään.
Meitä ihmisiä riivaa Nyytäjän mukaan ikuinen menestyskokemuksen kaipuu. Sen väitteen pystyn allekirjoittamaan. Menestyskokemukset tuovat elämään sisältöä, pienetkin onnistumiset nostavat itsetuntoa ja tyrkkivät lempeällä tavalla eteenpäin. Ne tarjoilevat oman identiteetin rakennusaineksia. On surullista, jos on ehtinyt 70 vuoden kunnioitettavaan ikään ja kaipaa edelleen jotain suurta ulkoapäin tulevaa kiitosta töistään ja saavutuksistaan. Miksi mikään ei riitä? Eikö ole tärkeintä, että on omissa ympyröissään arvostettu saavutuksistaan. Mulle tuli vain sellainen olo, että miksi ihmeessä pitää yrittää haukata suurempi kakkupala kerrallaan kuin ikinä pystyy tukehtumatta nielemään.
Yritän kai sanoa, että jos asettaa itse omat tavoitteensa kerralla pilviin, on selvää, että tulee kohtamaan kohtuuttoman paljon epäonnistumisia. Miksi ei voisi hyväksyä sitä, että vain suuri lottovoitto muuttaa elämän marssijärjestyksen kerralla ja kokonaisvaltaisesti? Me muut joudutaan etenemään pienin vauvan askelin ja hyväksymään keskeneräisyytemme. Henkilökohtaisesti olen tyytyväinen omiin vauvan askeliini. Mitä useamman askeleen joutuu ottamaan, sitä onnellisempi voi olla siitä, että on onnistunut ne ottamaan. Teoriassahan koko menestyksen käsite räjähtäisi säpäleiksi, jos kaikki olisivat menestyjiä.
En kiistä, etteikö tekstistä löytyisi myös hyviä ja tärkeitä näkökulmia, koska esimerkiksi akateeminen työttömyys lisääntyy koko ajan ja käytännöllisempiin (lue: matalapalkkaisempiin) töihin emme joko taivu tai meitä ei ylikouluttautumisen vuoksi huolita. Haluan silti säilyttää oman ehkä hiukan ruusunpunaisen kuvitelmani siitä, että me ollaan syntyperästämme riippumatta kaikki samalla viivalla ja se mikä ratkaisee on raudanluja tahto ja realistiset välitavoitteet. Ihan noin niin kuin teoriassakaan en suostu uskomaan, etteikö yksikään johtajista olisi koskaan joutunut lattioita luuttuamaan. Maasta se pienikin ponnistaa.
Jos tästä haluaa hakea jotain hyvää, niin luulen, ettei tämän kirjan luettuani tule ongelmaa esseen kirjoittamisesta tai ainakaan siitä, että en saa siitä riittävän pitkää.
Sun piti rentoutua lomalla, muistatko?!?
VastaaPoistaMenestyskokemuksen kaipuussa ei varmaankaan sinällään todellakaan ole mitään vikaa taikka väärää. Se, mikä riittää onnistumiseksi ja nostattamaan onkin sitten toinen asia. Lienee osittain sisäsyntyisiä, osittain yhteiskunnan luomia nämä vaateet: enemmän, paremmin – jo ammoisina aikoina vissiin korkeammalle, kovempaa jne. Ehkä sellainen reilu ripaus realisimia tähän peliin olisi ihan hyvä juttu. Kaikkien ei tarvitse olla johtajia, asua hirsilinnassa/250m2 lukaalissa kaupungin parhaalla paikalla jne. En pohjimmiltani suostu uskomaan, että vaikkapa downshiftaajilta puuttuu menestyskokemuksia.
Minä olen saanut aika punaisen kasvatuksen, ja sen verran syvään se on juurtunutkin, että haluan kanssasi uskoa tuohon ”kaikki samalla viivalla” –ajatukseen. Nimimerkillä Siivosin Istrumentariumia aikoinaan ja nyt olen pikkupomo. En tosin samassa firmassa ;-)
Niinhän mun piti. Lukeminen on monesti yksi tapa rentoutumiseen, mutta nyt meni ilmeisesti kirjan valinta hiukan ketuiksi. :D
PoistaOnhan se tietenkin totta, että yhteiskunta asettaa suurimman osan menestyksen paineista, mutta saahan niitä kai itse kohtuullistaa vähän. En varmaan ole ihan hirveän suurta numeroa downshiftaamisesta blogissa pitänyt, mutta syksystä alkaen olen noudattanut melkoisen kiireetöntä elämänfilosofiaa ja hyvin on silti mennyt. Käytännössähän kysymys on ollut asioiden organisoinnista. Valitsin esimerkiksi viiden lyhyemmän koulupäivän sijaan kaksi-kolme pidempää päivää ja loput 4-5 päivää olen tehnyt just niin kuin huvittaa. Ei se leppoistamiseksi kutsumani juttu kuitenkaan tarkoita mulle sitä, että kokonaan lepään laakereillani. Se tarkoittaa pelkästään sitä, että "työn" ja leppoistamisen suhde pysyy mua tyydyttävänä. Nyt tätä, myöhemmin ehkä jotain muuta. ;)
Viimeinen kappale on juurikin se, mitä tarkoitan. Ei sama firma ole se juttu, vaan kyllä suurin osa pomoista (olivatpa isoja tai pieniä) on joutunut joskus elämänsä aikana tekemään myös niitä ns. paskaduunejakin.
En ole tuota Nyytäjän kirjaa lukenut (pitäisköhän?) mutta tuohon viimeiseen kappaleeseen tekstistäsi ajattelin sanoa oman mielipiteeni, kaikella ystävyydellä, tietenkin:
VastaaPoistaMielestäni me ihmiset emme ole lähtökohdaltamme samalla viivalla. En niinkään tässä itseäni surkuttele, vaan ajattelen jotain vaikkapa alkoholistiperheen lasta tai muuten surkeissa oloissa kasvanutta. Kyllä siinä ympäristön vaikutukset voivat tietenkin myös sisuunnuttaa, mutta usein juuri ei. Käy niin, että elämä menee persiilleen jo nuoresta saakka.
Paljon voi asioihin itse vaikuttaa, mutta se mihin satumme syntymään on kuitenkin iso asia. Miten tämä menikin vaikeaksi selittää, mutta yritän sanoa, että ei me ihmiset tasa-arvoisia olla missään mielessä. Toisille annetaan ilman omaa syytä kohtuuttomia vaikeuksia ja toiset, ne kultalusikka suussa syntyneet, hyppelelevät elämänsä noin suurin piirtein vaikeuksitta.
Huh. No, jotain tuli niin mielen päälle, että piti kirjoittaa;)
Hyvää joulun odotusta!
Ainakin kyseinen kirja pistää harmaat aivosolut liikkeelle. Kevyeksi iltalukemiseksi siitä ei ole, kun sellainen kuhina alkaa käymään päässä, ettei edes Nukkumatti uskalla tulla.
PoistaOmien mielipiteiden ilmaiseminen on erittäin tervetullutta. Tarkoitus ei suinkaan ollut vähätellä ympäristön ja olosuhteiden merkitystä. Olen vain sitä mieltä, että jokainen askel maistuu sitäkin makeammalta, kun on saanut ottaa ne ilman kultalusikkaa suussa. Tosin kultalusikka suussa ei takaa myöskään sitä, että eteenpäin porhaltaminen ja menestyminen olisi helppoa. Kyllä menestys oikeasti vaatii jokaiselta siihen pyrkivältä työtä ja tahtotilaa.
Sanoisin, että itse olen elävä esimerkki siitä kuinka persiilleen elämä voi mennä lapsesta/nuoresta alkaen eikä kaikki vastoinkäymiset suinkaan ole olleet omaa ansiotani tai edes syytäni. Mainitaan nyt vaikka alkoholisoitunut vaimon- ja lastenhakkaaja isä, joka onneksi otti hatkat, kun olin 10-vuotias. On totta, että niissä tilanteissa on vähintäinkin ne kaksi vaihtoehtoa, että voi joko sisuuntua ja koota kaiken näyttämisenhalunsa, tai sitten päättää, että paskaaks tässä, antaa mennä vaan kun alamäki alkaa. Itse päätin, että en antaisi olosuhteiden määrittää sitä, mitä olen tulevaisuudessa. Päätöstä ei ehkä lapsena osaa tehdä, mutta aikuisena mun mielestä meillä jokaisella on mahdollisuus päättää toisin. Koskaanhan ei ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa. Niin, toisilla näyttää myös olevan uskomaton kyky ottaa turpaan yhä uudelleen ja uudelleen ja silti jatkaa eteenpäin.
Kiva, kun päästit sen pois mielenpäältä. Mukavaa joulun odotusta!
Nyytäjän mielipiteet noin muuten tietäen (ja ulosannin) en olisi toki muuta odottanutkaan? Et kai muuten sinäkään, oikeasti?
VastaaPoistaMulla ei ollut ennakko-odotuksia Nyytäjän suhteen, koska kuulun siihen pahaan ihmisryhmään, joka ei ole tähän mennessä huomannut hänen ansioitaan ja saavutuksiaan. Toivon kovasti, että tarkoitus on vaan provosoida ja käyttää käänteistä psykologiaa, koska jos kaikki ajattelisivat noin niin Suomella menisi vieläkin heikommin. :/
PoistaAi mutta lastenkasvatuksesta me oltiin samaa mieltä sikäli mikäli ymmärsin seuraavan lauseen oikein:
"Uskon, että lapsella on oltava rajansa, mutta muuten hänen pitää antaa kasvaa kuin nokkonen."
Mä en pysty Nyytäjää lukemaan, joten hatunnosto sulle!
VastaaPoistaHaluaisin myös ajatella, että kaikki ovat samalla viivalla, mutta niin ei välttämättä valitettavasti ole.
Enivei, ei mun aivo toimi nyt mitenkään syvällisesti, joten parempi olla hiljaa. :)
Mutta hoidin tänään homman siellä vinkkaamassasi verkkokaupassa ja lupasivat toimittaa perille uuden vuoden aattona. :)
Olen siis melkein sankari, koska pystyn tai on tavallaan myös pakko, lukea Nyytäjää. Yritin jatkaa lukemista, mutta tuli uni, kun aloin miettiä, että miksi teksti tuntuu aina vaan katkeran nihkeältä, vaikka varsinaisesti valitut sanat eivät sisällä mitään arvostuksia.
PoistaYritän ihan hetken vielä rutistaa syvällistä ajattelua. Pelkään, että voit olla oikeassa siinä, ettei kaikki välttämättä ole samalla viivalla. Jotkut joutuvat ponnistamaan maanpinnan alapuolelta jopa. Mutta meidän leveyksillä tai ainakin Suomen rajojen sisäpuolella niin paljon on kiinni yksilön omasta tahtotilasta ja henkilökohtaisista kehitettävissä olevista ominaisuuksista että vaikka viiva alunperin olisikin vino ja toisella olisi kauas pidempi matka kuin toisella, niin mahdollista se kuitenkin on. Siis oikeastihan mua ärsyttää eniten kirjassa sellainen luovuttamaan kannustamisen vire - ei se, että mahdollisesti todellisuudessa vain murto-osa jaksaa ponnistaa sieltä pohjalta pois.
Kiitos. :) Eikös vaan ollutkin helppoa ja ihan ilman kammottavia jonotteluja? Netti on tullut ja pelastanut meidät jonotuskammoiset monelta ikävältä asialta.
Nyytäjän ajatuksiin en ole tutustunut, mutta on tosiaan aika säälittävää jos ihminen asettaa odotuksensa liian korkealle, eikä niitä koskaan saavuta. Nyytäjäkin on kuitenkin tämän maan tunnetuimpia taiteilijoita.
VastaaPoistaMä yritän saada joulun aikaan luettua yhden Intiaanihistoriikin, joka on ollut mulla kaksi vuotta lainassa.. Se on kyllä kiinnostava, mutta kun siihen pitää paneutua hieman enemmän kuin vampyyreihin.
Jos mä vielä yli 70-vuotiaana teen töitäni, niin se ei todellakaan johdu mistään muusta kuin siitä, että musta on kiva tehdä sitä. En todellakaan jonkun sisäisen pakon ajamana, kun en vielä ole menestynyt. Ai joo, mutta mähän saan menestyskokemukseni siitä, että asiakas on onnellinen uudesta onnistuneesta leikkauksestaan ja/tai hiusväristään ja tuo sen myös hymyilevin kasvoin ja sanoin esiin. Ai niin, mähän tyydynkin siihen, että työpäivinä listat on varattu omille asiakkaille, jotka siis varta vasten järjestää oman aikataulunsa niin, että pääsevät tulemaan niiden 10 tunnin aikana, joina teen töitä kuukaudessa. Mutta pointti tosiaan on se, että voihan sitä kiivetä hiljalleen vaikka kuinka korkealle, mutta askel kerrallaan, niin ei tarvitse juoda katkerana epäonnistumisenmaljasta niin usein.
PoistaTsemiä ja oikeita fiiliksiä Intiaanihistoriikin lukemiseen. Kiva kun lainanantaja antaa sulle sen ajan, mitä siihen kirjaan tarvitset. Intiaanihistoriikki vaikuttaa kiinnostavalta luettavalta. :)
Sen verran tuosta tavoitteiden asettelusta ja päämäärien saavuttamisesta voin sanoa että vaikeuksien kautta nöyrtyy. ennen kuljin pää pilvissä ja aivan helvetilliset suunitelmat mielessäni mutta nyt olen onnellinen kun olen päässyt yhteen tavoitteeseeni (jota en ole edes tietoisesti itselleni koskaan asettanut) eli juomisesta eroon. sitä ei tulla koskaan mainitsemaan historiankirjoissa mutta mitä väliä, ei niissä koskaan tule olemaan halaistua sanaa meikäläisestäkään. Tieto ja tavoitteen saavuttaminen riittää minulle eikä se käsittääkseni kenenkään muun asia olekaan.
VastaaPoistaOletpa oikeassa. Vaikeudet tuo mukanaan nöyryyttä. Tavallaan sitä oppii samalla myös aivan eri tavalla arvostamaan omia onnistumisiaan, kun kaikki ei tule niin helpolla. Helvetilliset suunnitelmat on persiistä tai nätimmin sanottuna liian iso pala kakkua, kun niiden kanssa painiessa tulee aina turpaan 6-1. Minun historiankirjoissani on aina maininta Pepposen raitistumisesta. Se on kuitenkin sellainen saavutus, että ei sitä noin vaan pyyhitä pois historiankirjoista. :)
PoistaMulla kun ei ole muuta elämää, kun se MIK antaa odottaa itseään, niin voin ihan hyvin sillä aikaa rääkätä itseäni psyykkisesti ja fyysisesti. Ihan vaan omaksi ilokseni. :)
Voi teitä ihmisiä;haluatte olla parhaita ja menestyä, sitä kaipaatte. Teillä tavoitteiden pitää olla kokealla. Toisin kuin meillä kissoilla, ottakaa opiksenne:
VastaaPoistaKissa sallii sinun nukkuvan vuoteessasi. Sen reunalla.
-Samantha Armstrong
Ihmiset! Mikähän minä sitten olen? Minulle riittää se, että olen tänään toivottavasti vähän parempi olento kuin eilen. Siihen riittää se, että sanon vaikkapa yhden ystävällisen sanan enemmän jollekulle.
PoistaMeidän kissoilla on muuten tavoitteet korkeammalla kuin emännällään. Ne yrittävät vieläkin uskotella minulle, että saavat nukkua vuoteessani. Eivät saa. ;)
Hyvää pohdintaa! Kohtasin tuon riittämättömyyden ja ulkopuolelta tulevan kiitoksen odotukset jossain vaiheessa opintojani jo reilusti aikuisiällä. Heräsin siihen, että vaikka menestyin opinnoissani vähintäänkin erinomaisesti (mikä oli tavoitteeni), ei mikään tuntunutkaan miltään. Jonkun aikaa löin päätäni seinään ennen kuin oivalsin, että tavallaan edelleen hain tunnustusta vanhemmiltani. En ollut edes tajunnut jääneeni ilman sitä, koska ainahan minuun uskottiin. Periaatteessa. Tästä seurasi hyvin moniulotteisen vyyhdin hahmottaminen ja purkaminen.
VastaaPoistaMinusta tuntuu, että suurimmaksi osaksi odotukset menestyksestä on luotu aivan itse tai ainakin yritetään täyttää jotakin sellaista, mitä kuvitellaan esimerkiksi juuri vanhempien odottavan. Sitten kun on täyttänyt ne kuvitellut odotukset eikä tunnustusta vieläkään sada odotetulta suunnalta, niin johan se on suuri pettymys. Se, että uskotaan ei ole kuitenkaan sama asia kuin antaa tunnustusta onnistumisesta. Minunkin vanhempani ovat syyllistyneet siihen, että pitävät esimerkiksi koulumenestystäni itsestäänselvyytenä, joten erillistä kiitosta siitä on ollut turha koskaan odottaa. Sitä paitsi, kyllä mun mielestä kiitosta saa toivoa osakseen, mutta toisaalta silti pitäisi osata olla tyytyväinen omista onnistumisistaan myös silloin, kun sitä kiitosta ei heru.
PoistaTunnistan itsessänikin tuon "mikään ei tunnu miltään" jutun opintojeni suhteen. Itse asiassa tuntuu ristiriitaiselta, että en mielelläni paljasta saamiani arvosanoja opiskelijakavereille, koska en halua saada myöskään "hikarin" mainetta. Vanhempani puolestaan eivät edes ymmärrä, miksi vieläkin pitää opiskella, joten en jaksa heille edes onnistumisistani puhua. Näkeehän ne sitten sen sitten tutkintotodistuksesta joskus, jos viitsivät katsoa.
Summasummarum. Kuten kuvan tekstikin sanoo, niin menestys ei tuo onnea vaan onni menestystä. Kun tykkää siitä, mitä tekee, niin menestyy varmasti.