K niin kuin kateus

Kimmeli kirjoitti joku aika sitten siitä, että ei ole kateellinen. Ensireaktiona ajattelin jo otsikon nähdessäni, etten takuuvarmasti ole kateellinen itsekään. Hyi, pois se minusta! Mutta ennen kuin annoin näppäimistöni suoltaa sanoja, joissa vakuutan olevani kateuden yläpuolella, mä pysähdyin miettimään tämän kuolemansynnin mahdollisuutta itsessäni.

Vastahankaisesti on myönnettävä, että historiaani tutkimalla mä olen löytänyt itsestäni pienen pieniä kateuden murusia erilaisissa elämäntilanteissa. Tosin monikaan ei varmasti ole nähnyt mun olevan kateellinen jostakin. Kysymys on enemmänkin siitä, että tunteen tunnistaessaan antaa itselleen mahdollisuuden päättää, miten sen kanssa toimii. Mä useimmiten päätän toimia sen kanssa hiljaa keskenäni ja käsitellä sen pois häiritsemästä mun arkea. Ajatus siellä takana on, että olemalla avoimesti kateellinen ja antamalla tunteen viedä, mä en todennäköisesti saavuta mitään muuta kuin pahan mielen sekä itselleni että muille ympärilläni oleville.

Toisen saavuttamasta hyvästä on joskus todella vaikea iloita varsinkin niinä hetkinä, kun tuntuu, että itse on kohdannut maailman suurimman onnettomuuden. Joku ehkä muistaa, että keväällä 2007 mä olin ensin varovaisen onnellinen, koska raskaustesti näytti plussaa. Muutaman viikon päästä ilosta ei ollut tietoakaan, kun raskaus todettiin kohdun ulkoiseksi. Tilanne vielä pitkittyi, kun alkio ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan, että kuolisi pois. Miksi joku niin elinvoimainen pikkuotus oli päättänyt kiinnittyä ihan väärään paikkaan? Vasta toisen metotreksaatti-injektion jälkeen hormonit lähtivät laskuun. Se oli sekä henkisesti että fyysisesti kivuliasta aikaa, jonka jälkeen meni todella kauan ennen kuin jaksoin aidosti ilahtua kenenkään raskaudesta. Koskaan ei ole ollut niin paljon raskaana olevia naisia liikenteessä kuin noina lähikuukausina. Olin täysin varma, että muutaman kuukauden päästä syntyy maailmanhistoriassa eniten vauvoja. Miten sitä alkaakin kulkea laput silmillä ja nähdä vain tiettyjä asioita?

Vielä pari vuotta sitten, kun mun yksi rakkaimmista ystävistäni kertoi olevansa raskaana, mä huomasin kateuden vihlaisevan, vaikka ulospäin näkyikin hymy ja onnittelut. Siitäkin huolimatta, että olin päättänyt, etten ikinä koskaan milloinkaan joutuisi vastaavaan tilanteeseen kuin olin ollut, mä olin kateellinen toisen onnesta. Kun kaikki ei mennyt heilläkään, kuten oppikirjoissa, mä tunsin syyllisyyttä siitä, että olin jollain tasolla edes ihan vähän iloinen siitä, että muillakin voi mennä pieleen. Se oli oikeastaan hyvin hämmentävää aikaa, kun yhtä aikaa yritti käsitellä epäoikeudenmukaisia ilon tunteita ja toisaalta varmaan sitä surua omasta menetyksestä.  Ehkä se ei ikinä koskaan milloinkaan oli enemmän keino suojella itseä tuskallisen kokemuksen tuomilta muistoilta, johon olin valmis vasta myöhemmin.

Tapahtuneesta on nyt aika tarkalleen viisi vuotta. Tänään mä olen oikeasti sitä mieltä, että tapahtui täsmälleen niin kuin pitikin tapahtua. Kuukausi pari sitten sain todeta, ettei vauvauutiset todellakaan enää satuta eikä synnytä mitään kateuden vihlaisuja. Vihdoinkin mä olen vapaa ja voin olla aidosti iloinen toisia kohdanneesta onnesta. Mutta ei se tarkoita, etteikö maailmasta löytyisi vieläkin tukuttain onnea ja iloa, josta mä saatan olla kateellinen. Kukaan ei vaan koskaan saa siitä oikeasti tietää.

Kuva: Suhdesoppa

Valokuvahaaste: Lunch

Vain punasipuli ei maistunut kavereille.

Valokuvahaaste: Tiny

Ensimmäinen vasemmalta tai kolmas oikealta on niin pieni.

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että kun molemmissa korvissa on kolme reikää vailla korvakorua, niin korujen ostaminen on yhtä tuskaa.  Löydät kivan parin, muttet mitään mikä sopisi niiden kanssa. Pitikin antautua harjoituskappaleeksi opiskelijaraukoille.

Toisaalta ihan viime aikoina on alkanut olla myynnissä settejä, joissa on ne kuusi tarvittavaa korua. Joku/jotkut on havahtuneet todellisuuteen.

Ehkä ihan vähän ahdistaa tää hiusten kasvatusprojekti, kun näkee kuinka noi ihan vaan kevyesti käsitellyt latvat huutaa saksia.

Pakko mennä pois ennen kuin kaivan sakset kotelosta ja alan itse leikkiä kampaajamestaria.

N niin kuin nollatutkimuksen Nobel-ehdokkaat

Maikkarin Helmestä löytyi listaus yhdestätoista asiasta, joita miehet tiedemiesten mukaan rakastavat.  Jotkin tuloksista ravisteli mun kehittelemiä stereotypioita, mutta suurin osa ei aiheuttanut mitään järistystä. Tarjolla tänään on Neon nollatutkimus nobel-ehdokkaat.

Ensimmäiseksi kiri ehdottomasti Wellingtonin yliopiston tekemä tutkimus, jonka mukaan miehet rakastavat rintoja. Rintojen koolla ei ole väliä, sillä miehet katselevat niitä joka tapauksessa ensin. Jos oikein hyvä flaksi käy, myöhemmin saatat saada myös katsekontaktin.

Kakkoseksi kiri seksuaaliterveyttä mitannut tutkimus, jonka mukaan teini-ikäiset pojat rakastavat masturbointia. He myös aloittavat masturboinnin aikaisemmin ja tekevät sitä useammin kuin tytöt. Ihan varma en ole siitä, että kuinka tutkimus muutenkaan liittyy miehiin. Paitsi että teinipojista ehkä joskus kasvaa miehiä. Siihenkin tosin on vain katoavan pieni mahdollisuus, että niin tulee käymään.

Kolmannelle sijalle kirivät Teksasin ja Minnesotan yliopistot tutkimuksillaan siitä, että miehet pyrkivät tekemään vaikutuksen naiseen autollaan. Sehän nyt on ihan yleisesti tiedossa oleva fakta, että monille miehille auto on sen jatke. Mitähän tähän nyt sanoisi? Mukavampaa sitä on Porchessa itkeä kuin Ladassa, mutta... Mä tykkään enemmän miehistä ratin takana kuin niiden autoista.
Mun empiirinen tutkimus on osoittanut, että vain mersukuskeilla on taipumus parturiin tullessaan tipauttaa avain mahdollisimman näkyvästi pöydälle. Jos siihen ei kiinnitä huomiota, ne poimivat sen käteensä ja alkavat pyöritellä sitä ilmassa. Muut säilyttävät autonavaimensa päänsä kynimisen ajan jossain piilossa. Miten niin tämä ei muka liittynyt auton merkkiin, kuten alkuperäiset tutkimukset väittivät.

Mersuforum.net

Neljännelle sijalle kipusi HerCampusin tekemä tutkimus. Opiskelijamiehiä oli johdateltu vastaamaan kysymykseen siitä, kuinka monta seksikumppania tekee naisesta heidän näkökulmastaan lumpun. Kolmasosa vastanneista oli tarpeeksi fiksuja vastaamaan, ettei seksuaalikumppaneiden lukumäärä määrittele naista. Tutkimuksen tulos kuitenkin oli, että siveytensä menettää, kun on ollut 10-20 seksikumppania. Uskon, että kolmasosa oli joko normaalia vanhempia opiskelijamiehiä tai ainakin tasa-arvon puolestapuhujia. Jos miehellä on ollut 10-20 seksikumppania, niin sehän tekee hänestä vaan entistä paremman ja huolellisesti testatumman rakastajan.

Kinsley Institute on puolestaan tehnyt paljastuksen, että muutama halaus päivässä pitää parisuhdeterapeutin loitolla. Halatut miehet olivat tyytyväisimpiä parisuhteeseensa. Miten voi olla? Mä ihan luulin, että parisuhteessa täytyy olla jotain pahasti vialla, jos halaillaan. Kyllä niiden puolisot varmaan joutuu kärsimään, kun joutuvat halaamaan toista pitääkseen toisen tyytyväisenä.

Kyynelehtiminen miehen edessä ei ole missään nimessä järkevää, koska se laskee tutkimusten mukaan miesten testosteronitasoa. Kun mies tajuaa, että seksiä ei ole tarjolla, niin ei ole myöskään toivoa siitä turvasta, jota itkulla ehkä halutaan. Paitsi että onko tossakaan mitään järkeä. Mä saatan itse itkeä, kun olen äärimmäisen vihainen enkä mä tosiaankaan suostu päästämään ainakaan sitä kiukun aiheuttajaa lähelleni silloin. Kyllä ne hormonitasot laskee itse kullakin. Mutta jo Bob Marley tiesi, että itkun voi välttää, kun ei ole naista.

Mikä-lie-tutkimus on osoittanut, että pitää pyrkiä olemaan epäviehättävä. Nettideittimarkkinoilla flaksi käy kuulemma paremmin, kun miehen ei tarvitse pelätä pakkeja. Oletuksena siis on, että jos olet epäviehättävä, niin kaikki saa mutta komiat ensin.

Kuva ei ota kantaa Duudsonien viehättävyyteen.

Toinen samaan kategoriaan liittyvä tutkimustulos Indianan yliopistolta osoitti, että jos haluaa viestin menevän miehelle perille, pitää olla mahdollisimman huomaamaton. Jos esimerkiksi uutisankkuri on seksikäs, miehet eivät muista kuulemiaan uutisia. Mä en ole ihan varma oliko tämä nyt hyvä vai huono uutinen. Toki vahvisti sitä käsitystä, että jos haluaa tulla otetuksi vakavasti pitää naamioitua tilanteen mukaan. Sitähän naiset tekee muutenkin.

Rochesterin yliopisto on tehnyt tutkimusta siitä, mikä väri saa miehen syttymään. Jos on akuutti tarve, niin kannattaa pukeutua punaiseen. Väriterapiat ja -teoriat on jo aikoja sitten tuoneet esiin punaisen kiihottavan ja energiaa antavan vaikutuksen, joten oliko tämäkään lopulta mikään oikea tutkimustulos. Jossain on menty  aikaisemmin jopa niin pitkälle, että on kehotettu sisustamaan makuuhuone punaisella, jos kaipaa vireää seksielämää ja vähempi uni on okei.

Treffisivusto Baboon taas kertoo, että 33 %:a vastaajista haluaa brunetin ja 29% vastaajista suosii mustia hiuksia. Näin ollen alle 40 prosenttia huolii jonkin muunkin värisen. Henkel-Nordenin pari vuotta sitten tekemän tutkimuksen mukaan tummaverikköihin liitettiin hyvä toimeentulo ja menestys. Ehkä Baboonin tutkimus kertoo siitä, että tyypit on siellä tosissaan. Eihän huonoja kauppoja kannata tehdä. Mun ammatillinen näkökulma asiaan on, että se on vaan hiustenväri, joka on muutettavissa tarpeen mukaan.

Miesten avioliiton kaipuu ei ehkä tullut mulle niin suurena yllätyksenä kuin alkuperäinen teksti antoi ymmärtää. On olemassa myytti, jonka mukaan miehet kammoavat avioliittoa. Mun kokemuksen mukaan niin ei todellakaan ole. Otokseen kuului 5200 sinkkua, jotka olivat iältään 21-56 vuotiaita. Naimisiin haluavien osuus naisista ja miehistä oli yhtä suuri.  Mun henkilökohtainen empiirinen tutkimus osoittaa, että miehet haluavat naimisiin jopa hanakammin ja nopeammin kuin nainen.

I niin kuin ikäero

"Eikö ole sunkin mielestä kummallista? Siis kun sullekaan ei ole koskaan vanhempi mies kelvannut?"

"Niinkö se on? Entä jos ei vaan ole osunut kohdalle ketään sopivaa vanhempaa miestä?"

"Niin niin, mutta eikö se nyt ole vähän kummallista?"

Täytyy tunnustaa, että en kuunnellut koko tarinaa, joten en tiedä kuinka suurista ikäeroista oikeasti oli puhe. Äiti soitti mahdollisimman epäsopivana hetkenä epäsopivalla aiheella, joten mä yritin vaan hymistellä sopivissa väleissä osoittaakseni, että kuuntelen. Sen verran tiedän, että heillä on töissä joku  parikymppinen tyttö, joka seurustelee vanhemman miehen kanssa.

Jos kuitenkin oletetaan, että molemmat on aikuisia, niin ei siinä mun mielestä mitään kummallista ole. Jos parikymppisellä tytöllä on nelikymppinen tai vanhempi mies, niin saataisin itsekin salaa pyöritellä silmiäni ja puistella päätäni. On jotenkin vaikea nähdä, että niin suurella ikäerolla mennään ihan tasa-arvoisessa suhteessa. Tulee enemmän sellainen tunne, että joku käyttää nyt toisen kokemattomuutta hyväkseen. Kai nelikymppinen casanova on jo oppinut kaikki mahdolliset temput, millä sekoittaa parikymppisen tytön pään.

Sitten on taas ne säännön vahvistavat poikkeukset, joita itsekin tunnen. Toki niissäkin suhteissa on plus-miinus 15 vuotta ikäeroa. Mutta sitä rajaa mun on hirveän vaikea vetää, että missä kohtaa se lakkaa olemasta kummallista.

Kun mä olin itse parikymppinen, ei 15-vuotta vanhempi mies tuntunut mitenkään liian vanhalta. Nyt kun mä olen 35, niin 50-vuotias todellakin tuntuu jo ajatuksena liian vanhalta. Miksi sitten mun mielestä vielä 25-vuotias nainen/mies on liian nuori nelikymppiselle? En mä vaan tiedä. Musta vaan tuntuu siltä, että mun rajat menis tässä kohtaa + ja poikkeustapauksessa jopa miinus 10v.  Ehkä ikää tärkeämpi tekijä on sittenkin elämänkokemus ja -tilanteet. Jos on käynyt edes suurinpiirtein samanlaisia vaiheita läpi elämässään iästä riippumatta, niin voi olla kaikki edellytykset onnistua.

By the way, nopean keskustelupalstakatsauksen jälkeen selvisi, että aika laajoja ikähaitareita ihmisillä on. Huvittavaa oli huomata, että poikkeuksetta vanhemmat miehet hakevat reilustikin nuorempaa naista. Suurella osalla vanhemmista naisista taas ikähaitarin alkupäästä pystyi havaitsemaan jonkinlaista realistisuutta. Mitä nuorempia kirjoittajat olivat, sitä kapeampi ikähaitarikin oli. Onko sillä iällä väliä vai ei?

Salkkareista tutut

Valokuvahaaste: Someone who makes you happy

Toisen ihmisen valokuvan julkaisemiseen vaadittaisiin lupa . Muistutan myös, että mä jo aiemmin sanoin, ettei toisten ihmisten onnea tuovaan voimaan kannata luottaa. Hänen intiaaninimensä olkoon suomeksi Hän, joka N:aa naurattaa. Nauraminenhan lisää onnen tunnetta. Tavoitettavissa joskus tältä alueelta.

Valokuvahaaste: Mail

Näin siinä on sitten käynyt. Posti on mulle yhtä kuin sähköposti. Ja tuo kuvassa oleva sähköposti on vielä ehkä kaikkein ärsyttävin laatuaan. Käännät sille selkäsi ja se on jo heittänyt sut ulos sieltä. Kirjaudut uudelleen ja siellä odottaa ties kuinka monta keskeneräistä asiaa. Harvemmin sentään noita mainoksia. Kunhan nyt sattui sopivasti.

M niin kuin mustavalkoinen

Mustavalkoinen ajattelu on jälleen yksi asioista, jotka saa mut ärsyyntymään. Ei tietenkään pitäisi tehdä muuta kuin kohauttaa olkiaan, vetää hymy uudelleen korviin ja tanssahdella eteenpäin. Eihän se ole multa pois. Joskus kuitenkin pakosta pysähtyy miettimään, miksi ihmisille on olemassa vain ne ääripään ajatukset, muttei mitään siltä väliltä.

Palataan nyt esimerkiksi ystävyys-teemaan. Tottakai silläkin on merkitystä, mitä sana ystävyys kenellekin tarkoittaa. Pitää olla huolellisempi ystävyyden määrittelyssä ennen kuin tekee kenenkään kanssa mitään sopimuksia. Ystävyyden tasojakin on niin monia. Ystävä on enemmän kuin kaveri tai tuttava, muttei se silti tarkoita sitä, että toinen on velvollinen viettämään aikaansa toisen seurassa, vastaamaan jokaiseen puheluun/viestiin/sähköpostiin alta sekunnin murto-osan tai ylipäätään olla tekemisissä toisen kanssa kuin kerran vuodessa tai sattumalta. Niitäkin ihmisiä tosiaan on, joista kuulee tosi harvoin yhtään mitään, mutta silti tuntuu kuin mitään taukoa ei koskaan olisi ollutkaan. Eikä he silti tunnu yhtään vähemmän ystäviltä kuin aikaisemmin.

Wikipedia määrittelee ystävyydessä olevan seuraavia käyttäytymistapoja:

• altruismi, epäitsekäs toiminta toisen auttamiseksi
• sympatia ja empatia
• rehellisyys
• keskinäinen ymmärrys ja myötätunto
• toisen seurasta nauttiminen
• luottamus
• myönteinen vastavuoroisuus
• mahdollisuus olla oma itsensä, ilmaista tunteitaan ja tehdä virheitä ilman tuomitsemisen pelkoa

Pitääkö erikseen mainita, että tämä lista ei ole samanlainen kuin esimerkiksi jonkin sairauden määrittelemiseksi tehdyt listat? Jos sinulla on viimeisen kahden viikon aikana esiintynyt vähintään 2 yllä mainituista oireista, olet... Eikä se myöskään tarkoita, että jos jokin kohdista tilapäisesti puuttuu, muutut vihamieheksi tai ainakin olet ihan takuuvarmasti suuttunut kyseiselle ihmiselle. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että ollaan liitetty ystävyyteen ihan erilaisia ominaisuuksia ja odotuksia tietyssä kehitysvaiheessa. 

Valokuvahaaste: Colour

No jopas on imartelevaa tekstiä. Mä huijaan testissä karhua, että saan pelastettua ystävän ja musta tulee petollinen. Väri kuin väri.

What color are you?

V niin kuin varpaillaan

Mä olen täällä(kin) jankuttanut, että inhoan epäluuloisuutta. Nyt löydän itsestäni hitusen samaa vaivaa. Omaksi puolustuksekseni haluan sanoa, että kysymys on enemmän itsesuojeluvaistosta ja varovaisuudesta kuin hillittömästä tarpeesta osoittaa epäilykseni tosiksi. Totuudellisuudella ei tässä ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että tarvitsen reilun välimatkan.

Mä otan väkisin muutaman askeleen pakkia, kun joku alkaa vakuuttelemaan mulle verbaalisesti hyvyyttään, hyviä aikeitaan tai ehdotonta läpi elämän kestävää ystävyyttään. Ne on ominaisuuksia, jotka näkyy enemmän teoissa kuin sanoissa. Ne on myös ominaisuuksia, jotka tulee vain luonnostaan, ei pakottamalla. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin en mä ota vain muutamaa askelta, mä kasvatan oikein kunnon kuilun siihen väliin. Varmuuden vuoksi.

En tiedä onko mun ajatuksilla todellisuuspohjaa tai ei. Musta vaan tuntuu, että erityisesti tilanteissa, joissa viha tai edes vihaisuus olisivat ns. normaaleja reaktioita, hyväntahtoisuuden vakuuttelu kertoo pelkästään piilotetusta vihasta. Vielä vahvempi tunne piilotetusta vihasta syntyy, kun kuulee kireän äänen. Voi melkein nähdä sielunsa silmin kuinka leuanseutu kiristyy ja kädet puristuvat nyrkkiin tai jonkin lähellä olevan esineen ympärille. Silmien välähdyksenkin voi melkein nähdä. Eniten siinä pelottaa mitä mahdollisesti tapahtuu, kun kuppi lopulta menee nurin. Niin kuitenkin tulee käymään ennemmin tai myöhemmin. Keneenkään ei mahdu vihaa niin paljoa, etteikö se purkautuisi jossain vaiheessa. Eikä se silloin välttämättä ole enää mitenkään hallittua.

Mä toisaalta ymmärrän myös pyrkimykset ystävyyteen. Kyllähän te nyt tiedätte, että mä haluan olla kaikkien kaveri oli se yhteinen historia sitten millainen tahansa. Mutta ei se mikään automaatio ole. Sen lopullisen muodon hakemiseen menee aikansa eikä sitä todellakaan voi pakottaa. Ainoa, mitä voidaan oikeasti sopia on, että ei haluta jarrutella toisen oman elämän rakentamista, ja myös pitää sanansa. Loppu tulee joko itsestään tai jää tulematta.

L niin kuin lukko

Mä olen tuijottanut tätä tyhjää tekstieditoria jo ties kuinka kauan. Yhtäkkiä on alkanut pelottamaan, että joku oman näyttönsä takana tekee sellaisia tulkintoja, jotka eivät pidä lainkaan paikkansa. Mietin ihan liikaa, mitä voin kirjoittaa. Ei auta kuin päättää, että vastuu on lukijalla. Sovitaan vielä niinkin, että lukija, jolla on olemassa ihan henkilökohtainen kontakti muhun, niin ottaa luurin käteensä ja soittaa, jos jotain epäselvyyksiä jää.

Mä tiesin, että tunteiden miettiminen on vaarallista. Ja silti mä tein niin. Kaiken lisäksi mä menin tekemään sen keväällä. Just sillon, kun kaikki uusi alkaa kasvaa ja muutenkin taas herää haluamaan kaikenlaisia asioita. Varsinaista itsemurhaa. Kun sille antaa pikkusormen, se vie koko käden. Tai ainakin normaalisti rautaisen keskittymiskyvyn. Ajatukset karkailee mihin sattuu ja oikeat asiat etenee tuskastuttavan hitaasti, kun yllättää itsensä kerta toisensa jälkeen tuijottelemasta kaukaisuuteen.

Myönnetään, että mullekin on ihan terveellistä aika ajoin antaa pään pehmitä ja sydämen sulaa. Mutta vähintään toinen jalka olisi syytä pitää tukevasti maassa koko ajan. Mä olen ehkä maailman suurin pelkuri. En ehkä sittenkään ole niin kova kuin annan ymmärtää. Mulla ei vaan useinkaan ole varaa raottaa sitä tunteettomuuden viittaa. Silti: ellei seiniin tuijottelu ala kohta helpottaa, niin tarttis varmaa tehrä jottai.

Valokuvahaaste: your reflection

Kuukauden aiheet on tässä. Tällä kertaa en lupaa edes kolmasosaa. Tai ainakaan en ota mitään stressiä julkaista kuvan päivässä. Fiiliksellä mennään.

Syksyllä 2010 mun vatsasta paljastui kalju mies :o

E niin kuin epäusko

Voi tätä naisellista valinnan vaikeutta: ei tiedä lähtiskö vedättämään ihmisiä kuus nolla vai vetäiskö trullivaatteet niskaan ja lähtis soittelemaan ovikelloja munan  palkan toivossa.




Ottakoon tosissaan ken tahtoo ;)

Valokuvahaaste: Where you relax

Lumisateen, kylmän tuulen ja synkkyyden vuoksi kuvaukset oli tänään peruttu. Samoja maisemia olin ajattelut kuitenkin kuvata. Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä salin ulkopuolelle kuvaamaan julkisivua. Itsensä fyysinen rääkkääminen kuitenkin tyhjentää pään ja murheet kaikkein tehokkaimmin. Mutta en mä sitten kuitenkaan jaksanut. Sen sijaan kiersin epätoivoisena ympäri kaupunkia etsimässä kaupungin parhaita Hot Wingsejä. Aika lähelle täydellisyyttä päästiin.

K niin kuin krapulapäivitys

Ajatukset harhailee.
Väsyttää, muttei uni tule.
Janottaa, vaikka koko illan on juonut.

llalla hilpeenä kaljaa Lempi Puolukkaa ja aamulla kalpeena hiljaa.

Hämärä mielikuva siitä, että sovin illan esiintyjän kanssa tärskyt toukokuulle. Voidaan jatkaa keskustelua vasta, kun tiedetään kuinka kävi. 

Ulkona sataa lunta! Mä en haluu! Mä haluun ulos, raitista ilmaa ja jonkun joka on myös hereillä ja juttutuulella. Nukkuminenkin olis ihan jees.

Valokuvahaaste: Toy

Hirveän paljon leluja tuolla. Hirveän paljon myös ihmisiä liikenteessä. Melkein ahdistuin. En tosiaan ole mikään shoppailija tyyppi, mutta joskus tytön on tehtävä, mitä tytön on tehtävä.

Ensimmäistä kertaa vähään aikaan oli keväiset korkokengät jalassa tänään. Vähän niinkuin harjoituksen vuoksi. Ehkä illaksi on syytä etsiä jotain mukavampaa. Auts!

I niin kuin iskurepliikit

Taannoin kirjoitin siitä Joku-nimisestä tyypistä. Kommentit johtivat pohtimaan toimivia iskurepliikkejä. Ja toisaalta mä aloin henkilökohtaisesti epäillä iskurepliikkien tarpeellisuutta. Onhan ne mahdollisesti tarpeellisia, kun tarvitaan pakosti joku heti tulevaksi yöksi. Eri asia on, kuka haluaa kuulua siihen karjalaumaan, josta hätäpäissään yritetään saada joku - hiukan ennen valomerkkiä tai taksijonossa

Mä olen siinä käsityksessä, että suurin osa ihmisistä kuitenkin haluaa jotain ihan muuta kuin olla joku. Mutta suurin osa ihmisistä myös kavahtaa takajaloilleen, jos ensimmäiseksi aletaan puhua biologisen kellon tikittämisestä ja suunnattomasta tarpeesta saada oma lapsi. Nainen ei välttämättä halua ensi hetkistä alkaen esineellistyä äidiksi jonkun lapsille. Ja mies.... No ota niistä nyt selvää. Toivon silti, ettei kukaan oikeasti usko löytävänsä sitä helmeä taksijonosta.

Kukin voi googlettaa internetin hurmaavimmat iskurepliikit, jos haluaa ottaa opikseen ja erottua joukosta. On mutkin isketty sieltä "grillijonosta", vaikka se johtikin johonkin vasta monien sattumien kautta ja kuukausia myöhemmin. Mutta ne myöhemmät sattumukset eivät olisi johtaneet mihinkään ilman sitä kosinta-asentoa torin laidalla. Silloin tosin polvistuttiin vain puhelinnumeron toivossa, mutta se oli ehdottomasti uniikki tapa huomioida toinen viiden minuutin ajantappojutustelun jälkeen. Ei se silti uudelleen toimisi.

Kaikkea sopii toki yrittää, mutta... Koska mulla ei ole mitään hinkua parisuhteeseen, niin tehokkain tapa lähestyä on varmaan tulla ihan normaalisti juttelemaan niitä näitä.  Parasta on olla pelottelematta ainakaan puheilla ikuisesta kaiken kestävästä rakkaudesta tai vauvakuumeesta, sillä mä olen 96,3 prosenttisen varma siitä, etten halua lisää lapsia. Jos varmuus olisi satakymmenenprosenttinen asia olisi jo hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Aika kovaa pitäis sielun iskeä tulta, että prosenttiosuudet muuttuisi päälaelleen.

Jutustelun lisäksi pieni flirtti voi silti auttaa asiaan. Toimiva flirttailu pysyy reilusti vyön yläpuolella, mielellään kaula-aukon yläpuolellakin. Eikä sillä toisaalta ole välttämättä mitään tekemistä sanojen kanssa. Katsekontakti ja eleet on aika lailla tehokkaampia. Mutta se onkin kokonaan toinen tarina.

Iltalehden mukaan flirtti on toisen kohteliasta huomioimista ja hauskanpitoa.

P.S. Mä luulin meidän uusi isäpuoli-keskustelujen kotona jo laantuneen, mutta neidillä ei vaan olekaan ollut sopivaa tilaisuutta. Kerroin hänelle lähteväni tänään A:n kanssa paikkaan B katsomaan C:tä ja parantamaan maailmaa. Kysymys kuului: "Onko C mun uusi isäpuoliehdokas?". Eipä taida olla. On se sitkee tossa paritusvimmassaan.

Valokuvahaaste: Feet

I feel it in my fingers, I feel it in my toes 

Kuva on rehellisesti sanottuna varastettu jostakin tarkemmin määrittelemättömästä paikasta. Se kiertää Facebookissa, Google+:ssa etc., joten

alkuperäinen lähde on varmasti kadonnut jo kauan sitten.

Omia jalkojani en nyt ehdi kuvailemaan. Ne on kyllä jo valmiit kesän tulla.

Mä lähden nyt vakuuttamaan opiskelijatoverini siitä, että video on se ainoa oikea.

I niin kuin ikävä

Olen yrittänyt tavoittaa ikävän syvintä olemusta, mutta kuten aina, kaikki tiet johtavat, ei Roomaan vaan  Suomi24:n keskustelupalstalle. Eikä sieltä oikein tahdo tavoittaa mitään järkevää.

Sieltä tavoitin vain ajatuksen, että jos niillä kaikilla ihmisillä on niin kova ikävä, niin miksei ne kerro siitä sille kohteelle suoraan? Aika ilotonta sitä on johonkin palstalle kirjoittaa ja toivoa, että joku tunnistaa itsensä yhdestä sanasta. Onhan siinä suoraan kertomisessa tietenkin aina se riski, että haaveet kaatuu, mutta mun mielestä kaatuneet haaveetkin on parempi vaihtoehto kuin turhat toiveet. Ja toisaalta on imartelevaa kuulla, että joku ikävöi. Eihän se kuitenkaan velvoita ketään yhtään mihinkään - ei ikävöijää eikä ikävöityä.

Mä olen tosi huono puhumaan tunteistani. Etenkin silloin, kun niitä ei ole. Kas kummaa. Siksi varmaan musta tuntuu tyhmältä pelkkä ajatuskin, että huutelisin niistä jossain palstalla. Mutten mä kait koskaan ole jättänyt sanomatta jotain, mitä oikeasti tarkoitan. 

Mä olen metsästänyt ikävän syvintä olemusta, koska viimeisten kolmen vuoden aikana olen vieroittanut itseni hyvinkin tehokkaasti koko tunteesta. Kun pitää itsensä tarpeeksi kiireisenä, ei paljon ehdi ketään kaipaillakaan. Aloin kuitenkin epäillä, että ikävän puuttumiseen voi olla myös jokin muu syy kuin pelkkä kiire. Kiirehän väistyy tai laitetaan väistymään takuuvarmasti, jos toinen on oikeasti tärkeä. 

Keskustelupalsta ohjasi miettimään enemmän kysymystä, jonka Pave Maijanenkin päästi aikoinaan ilmoille:

Onko sulla joskus ikävä ollut jotain mitä ei ehkä olekaan?

Kai mullakin joskus on jotain ikävä ollut. Ehkä jopa tunnistaisin tunteen sen osuessa kohdalle. Milloin Sinä olet viimeksi ikävöinyt jotain? Oliko se ihminen, asia, esine, harrastus?

Valokuvahaaste: Trash

Kaunis kylmä päivä

(Tammikuu)

Mutta...

...jotkut haluaa ehdoin tahdoin hävittää koko tupakkakatoksen.

Roskis olisi vieressä.

Ei, en kaipaa talvea, vaikka kesää eläimen kohdalla kaipasinkin. Nyt syy arkistojen kaivelemiselle on hyvin käytännöllinen. Mulla on noin 48 tuntia aikaa:

• kirjoittaa loppuraportti tekemästäni www-sivusta (saatu lisäaikaa 5.4. asti)
• palauttaa nettisivu valmiina
• kirjoittaa seminaariraportti yrittäjyydestä
• kirjoittaa yrittäjäanalyysi: Pekka Herlin (lisäaikaa saatu 8.4 asti)
• kirjoittaa yrittäjäanalyysi: Steve Jobs (lisäaikaa saatu 8.4 asti)
• kirjoittaa raportti oikeudenistunnon seuraamisesta
• puhaltaa google challenge tiimiin intoa
• hankkia harjoitustyöyritys yritystoiminnan juridiseen analyysiin
• luonnostella kutsu meidän järjestämään toukokuiseen tapahtumaan

Seuraavalla kerralla ihan oikeesti aloitan paljon paljon aikaisemmin. Mä nyt vaan olen paljon tehokkaampi silloin, kun on ihan pakko. Ja joku väittää oikeasti, ettei luovuus synny pakottamalla.

Saattaa olla, että sisällöntuotanto blogiin on jäissä loppuviikon, vaikka linjoilla olisinkin. :)