Antaa & Ottaa -blogin Sudenjälki kirjoitti hotelliaamiaisesta. Tai oikeastaan puhe oli salakatselun nautinnollisuudesta sekä leikistä nimeltä kenet ottaisin aamiaisseuraksi. Tykkään itsekin leikkiä vastaavanlaista leikkiä esimerkiksi kahvilassa. Kuvitella millaisia ihmisiä pahaa aavistamattomat kahvittelijat ovat. Missä he asuvat? Kuinka heidän kotinsa on sisustettu? Mikä heidän ammattinsa on? Käyvätkö töissä parhaillaan? Onko heillä perhettä: puoliso ja/tai lapsia? Mitä he harrastavat? Se on kiva leikki. Kannattaa kokeilla.
Se ei kuitenkaan ollut se, mikä sai miettimään asiaa pari viikkoa pienessä mielessäni. Loppukappaleessaan Sudenjälki toteaa, ettei hänen mielestään maailmassa ole mitään karmeampaa kuin katsella pariskuntia, joilla ei ole edes aamiaispöydässä mitään sanottavaa toisilleen.
Se, että pariskunnalla ei ole mitään sanottavaa toisilleen on karmeaa. Mutta jos näen pariskunnan aamiaisella, joka ei puhua pukahda toisilleen, niin en helpolla vetäise johtopäätöstä, etteivät he koskaan puhu toisilleen. Se johtuu tosin siitä, että en ole kaikkein iloisin päivänsäde aamuisin. Itse asiassa en luonnehtisi itseäni lainkaan päivänsäteeksi. Minä tarvitsen oman hetkeni ja rauhani - niin ja kahvini. Ennen näitä välttämättömyyksiä ei mistään tule mitään. Puhumattomuuteni ei tarkoittaisi sitä, että en enää välitä kumppanistani vaan päinvastoin tarkoittaisi sitä, että rakastan häntä niin paljon, etten pura aamukiukkuani häneen.
Mietin asiaa syvemminkin, koska minulla on uskomus, jonka mukaan ainakin minun maailman ihanin ja kiva on sellainen, että hänen kanssaan voi olla myös hiljaa kiusaantumatta hiljaisuudesta. Perustan väitteeni sille, että äänen tuottaminen ja jatkuva pulputtaminen on helppoa. Ihmisillä on hurja tarve ellei jopa pakko rikkoa hiljaisuus erityisesti vieraassa seurassa, koska hiljaa oleminen on niin kiusallista ja vaikeaa. Hiljaa pystyy olemaan vain sellaisessa seurassa, jossa voi olla ehdoitta oma itsensä. Seurassa, jossa toinen on todella läheinen.
Tämä on näkökulma täältä sinkkujen pääkaupungista. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta yritäpä olla hiljaa.
PS. Käväiskäähän tutustumassa Sudenjäljen blogiin. Lupaan, että se on sen arvoista.
Hyvä kun joku mainitsee tämän - ettei aamiaispöydässä, tai edes illallispöydässä ravintolassa hiljaa istuva pariskunta välttämättä ole missään kriisissä, vaan heillä voi olla hyvä olla. Itse ajattelen sitä aina silloin tällöin kun emme puhu mieheni kanssa mitään ravintolassa (mikä ei tietenkään aina ole tilanne) - ja mieleen tulee että nyt kaikki ympärillä olevat taas kuvittelevat että olemme täysin kyllästyneitä toisiimme ja miksi ihmeessä nuokin eivät jo eroa. Niin kuin joku viisas on sanonut, ei pitäisi koskaan olettaa mitään.
VastaaPoistaJos yhtään lohduttaa, niin luultavasti ravintoloissa olevat muut keskittyvät pääsääntöisesti omaan seurueeseensa. Paitsi ehkä jos on yksin ja leikkii yllä mainittua leikkiä. Minusta on oikeasti hienoa, että parit osaavat olla myös hiljaa keskenään. Luulen myös, että siinä vaiheessa, kun pariskunnat oikeasti ovat kriisissä, he eivät käy yhdessä ulkona.
PoistaOletukset on siitä vaarallisia, että niitä tulkitsee täysin omasta näkökulmastaan ja hyvinkin pienen hetken pohjalta. Siihenhän toisaalta se leikkikin perustuu, mutta leikkiin kuuluu myös sen muistaminen, että oma tapa nähdä maailma ei välttämättä ole oikea.
Silti olen samaa mieltä siitä, että jos pariskunnat eivät koskaan puhu toisilleen, niin se on jo tosi karmivaa. Koska siinä vaiheessa ollaan päästy välinpitämättömyyteen. Mikään toisessa ei jaksa enää edes ärsyttää. Siinä vaiheessa ei taida olla paljon muuta tehtävissä kuin laittaa lusikat jakoon, koska ongelmiin ei ehkä ole reagoitu ajoissa.
Tuo on ihan totta. Jos minut tapaa ennenkuin olen saanut aamukahvin, puuron ja tupakan, vaikutan varmasti siltä että vihaan kaikkea ja kaikkia. Jos joudun yöpymään jonkun muun kotona, yritän pysytellä mykkänä kunnes nämä asiat saan hoidetuksi.
VastaaPoistaMutta sitä mietin- hiljaa pysytteleminen voi kertoa nimenomaan toisen huomioimisesta, mutta entäs ne pariskunnat, jotka kinastelevat jo aamiaisella? Sekin tietenkin voi kertoa yhteisestä aamuäreydestä, mutta silti, se on aika piinallista kuunnella. Tietynlaisesta kinastelusta ainakin tulee fiilis, että nuo jatkavat samaa rataa koko päivän.
T:Mira
Aikalailla samoilla mennään aamuisin. :)
PoistaUlkopuolisesta jatkuva kinastelu on äärettömän piinallista kuunneltavaa. Itse en jaksaisi sellaisessa suhteessa, mutta toisaalta luulen, että on pariskuntia, jotka eivät edes huomaa tekevänsä niin. Jos se on suhteen viestintätapa, niin ei heidänkään ehkä sen takia tarvitsisi erota, että ympäristö kärsii kinastelusta. Tosin mun mielestä joidenkin naapureiden pitäisi erota, koska en jaksaisi seinien läpi kantautuvia jatkuvia huutokilpailuja. Ehkä sekin on vain heidän tapansa viestiä ja niin kauan kuin eivät huuda yöllä, niin pystyn ehkä sittenkin elämään asian kanssa.
Joulun tietämillä sattui niin, että kuopus olikin aamulla hereillä ennen minua. Hän oli varsin puheliaalla tuulella, suorastaan hyväntuulinen. Mutta minä en ollut. Toivoin ääneen kohteliaasti, että hän olisi ihan hiljaa puolisen tuntia ehtiäkseni toipua todellisuuteen. Olen nimittäin ihan mahdottoman aamuäreä ja nautin hiljaisista aamuistani, jolloin saan heräillä rauhassa. En vain ole muistanut tätä vähään aikaan, koska yleensä ehdin toipua aamuäreydestäni siihen mennessä, kun lapseni herää.
VastaaPoistaYhden aterian perusteella ei varmaan kannata vetää johtopäätöksiä pariskunnan viihtyvyydestä Sudenjäljen tapaan. Mutta jos ateriat toisensa jälkeen ovat silkkaa mykkää piinaa, voi olla melko varma, että olisi jo aika nauttia ateriat eri osoitteissa.
Lapset on siitä kiitollisia, että yleensä ne nukkuu riittävän pitkään, varsinkin riittävän vanhoiksi tultuaan. Tosin minun lapseni tietää ja tuntee aamuisen ei niin hyväntuulisen ominaisuuteni ja osaa käyttäytyä sen mukaisesti. Osin ehkä siksi, että on saattanut pienesti periytyä aamuäreys.
PoistaMietin ja mietin ja mietin noita hiljaisia aterioita. Missä kohtaa hiljaisuus muuttuu piinalliseksi? Minä en koe hiljaisuutta piinalliseksi seurassa, jossa minun on muuten turvallista olla. Minua on myös erityisesti kasvatettu siihen, että ruoka suussa ei puhuta. Minulle se voi tarkoittaa jopa hiljaista syömistä, koska jäähtyyhän se ruoka nyt herranjestas, jos alvariinsa pulputtaa.
Hiljaisuus yhdessä on hienoa. Kenen kanssa tahansa, silloin kun se ei ole vaivaantunutta. (Kirjoittaa introvertti.) Mutta se, että pariskunta on yhdessä ravintolassa syömässä ja toinen käpälöi jatkuvasti kännykkäänsä, se se vasta kammottavaa on.
VastaaPoistaYksi upein slogan, jonka olen johtajuudesta lukenut, on "pidä se subjektiivinen turpasi tukossa". Toisin sanoen alaisistaan oppii todella paljon, kun on itse hiljaa ja kuuntelee. Pätee kyllä varmasti elämässä yleensäkin. Hiljaa oleminen vaan on todella vaativaa, kuten totesitkin!
Iyh, jatkuva kännykän käpälöiminen on kammottavaa katsottavaa. Toki voihan sekin olla, että juuri sille pariskunnalle se on okei. Minusta se on vain epäkohteliasta!
PoistaOnhan sitä olemassa se sanontakin että puhuminen hopeaa vaikeneminen kultaa. Joku on muotoillut asian myös niin, että sille on syynsä, miksi meillä on vain yksi suu, mutta kaksi korvaa. Mutta hyvän ystävän tunnistaa siitä, että hänen kanssaan pystyy viettämään pidempiäkin aikoja samassa tilassa hiljaisuuden vallitessa. Vaikeneminen on paljon vaikeampaa, kun lähellä on ihmisiä, jotka eivät ole kovin tuttuja. Silloin jo puoli minuuttia saattaa tuntua pieneltä ikuisuudelta.
Mukava postaus, taas. Ajattelutoimintani herää aamuisin kahvikupillisen jälkeen (eli myöhemmin kuin kroppa) ja minäkin olen iloinen, jos ei tarvitse hirveästi kommunikoida ennen sitä. Mitä tulee ihmisten tarkkailuun -sehän on pitkäaikaisin harrastukseni! ;)
VastaaPoistaOlen jotenkin ymmärtänyt, että meitä aamuäreitä on enemmän kuin kukaan koskaan kehtaa myöntää. Vaan minkäs teet, kun kroppa olisi jo hereille, mutta ajatukset seuraa vielä perästä. Jos päässä jotain liikkuu, niin se kannattaa ehdottomasti pitää omana tietonaan.
PoistaIhmisten tarkkailu on kiva harrastus. ;)
Minunkaan mielestä hiljaisuus pariskunnan välillä ei ole millään tavalla merkki erovalmiista pariskunnasta. Päinvastoin, sellaiset luultavasti pystyvät kommunikoimaan sanattomasti elein ja ilmein, joita ulkopuolisten on mahdoton nähdä.
VastaaPoistaUsein huvituin kotona asuessani vanhempieni aamupöytäkäyttäytymisestä. Aamupalalla henkilöt ojentavat toisilleen kananmunaa, juustoa, tomaattia, makkaraa, maitokannua, toisen puolen lehdestä tai toisen lehden ilman sanaakaan. Ehkä lapsena en tajunnut, mutta isompana tajusin sen olevan kommunikointia parhaimmillaan.
Omassa suhteessani tietyn asian takia ainoastaan minä olen se, joka mölisee ääneen, eikä se ole ongelma tai tarkoita ettei olisi mitään asiaa. Jossakin kahvilassa ollessamme mahdolliset tarkkailijat pitävät varmaan meitä eron partaalla olevana, kun näyttää siltä, että vain minä puhun ja puoliso kuuntelee.
Mä kehitän tarkkailun alaisina oleville ammatin, siviilisäädyn, vaatemaun,
mitähän mä muuta kehitän :D Jäi näemmä kesken tai sitten lauseesta katosi johonkin osa.
PoistaSiinä tuli oiva esimerkki vanhempien aamupalapöydästä siitä, mitä olen yrittänyt tavalla tai toisella saada sanotuksi. Kommunikaatiossa vain 7 % tulee sanoista, kaikki muu on ilmeitä, eleitä jne.
PoistaMeillä on tyttären kanssa monesti niin, että ei puhuta mitään. Riittää, että katsoo silmiin ja saatetaan alkaa sen seurauksena vaikka nauramaan ja hihittelemään ihan täysillä ilman, että kukaan ulkopuolinen pystyy tajuamaan, mitä tapahtui. Monesti sanat eivät riitä edes selittämään sitä niin, että ulkopuolinen koskaan ymmärtäisi. Toki ei se ehkä tarvitse 17 vuoden harjoittelua, että voi ymmärtää toista ilman sanoja. Ja tietenkin se ymmärrys on vaatinut ihan oikeita sanojakin, jotta on voinut oppia tuntemaan toisen ajatusmallit.
Sehän on ihanteellinen tilanne, että itse saa mölistä. Eikun niin, on tosiaan kaikenlaisia tilanteita, minkä vuoksi tilanteet voivat näyttää joltain ihan muulta kuin ovat. :)
Mitäpä jos joskus kiskaisisi tarkkailun alaista hihasta ja kysyisi onko osunut lähellekään oikeaa?
Ei me Lotta tarvita niitä sanoja, jotka jäi sanomatta. Johan tosta tärkein tuli selväksi. ;)
Poistaohhh , muuttaessani Suommen olin tulossa täysin hulluksi, mieheni mykkäydestään - heh myöhemmin selviskin että suomalainen mies ei pussa eikää puhuu ... heh , puhuu se joskus ... olen tottunut, tiedän, että hän vaan ei ossaa paljon puhuaa ... mutta hän kuuntelee minua mielihyvin ja sitten viskaaee jotakin huumoria -juuri kun tarvitsen jotakin tärkeää mielipidettään ... oehjee
VastaaPoistaSuomalaisen miehen kanssa avioituminen voi tosiaan olla kulttuurishokkikin. Onhan hiljaisuudella ja sen sietämisellä tai jopa siitä nauttimisella myös kulttuurinen ulottuvuutensa.
PoistaTiedän yhden pariskunnan, joka lähti mökille viettämään romanttista viikonloppua. Tarinan mukaan vaimo puhui, puhui, puhui ja puhui. Katsahti kelloon ja totesi puhuneensa nyt neljä tuntia putkeen ja tiedusteli, josko miehelläkin olisi jotain asioita mielessä. Mies vastasi, että hän mieluummin kuuntelee, joten vaimo sai jatkaa pulputustaan. :)
Enkä tietenkään tarkoittanut, että aina pitäisi olla hiljaa. Pelkästään sitä, että aina ei tarvitse olla äänessä eikä se ole merkki siitä, että ollaan kriisissä tai peli olisi kokonaan menetetty.
Heitin sulle haasteen, tartu jos haluat. =)
VastaaPoistahttp://donaamarillo.blogspot.fi/2013/01/hyvan-mielen-haaste.html?showComment=1357415764676#c5579902115699985373
Kiitos Rillo. Menen sieltä mistä aita on matalin. Käyn viskaamassa linkin blogiisi. :)
PoistaSe on semmoinen juttu ainakin meidän parisuhteessa että toisinaan puhutaan ja toisinaan ei. Häpeäkseni täytyy tunnustaa minussa olevan vielä niin paljon sivistymätöntä esi-isieni verta että ruokailessa keskityn yleensä siihen mämmäin lipikoimiseen lautaselt. Toki on niitäkin hetkiä jolloin safka pääsee miltei jäähtymään kun juttua riittää. Pitkässä parisuhteessa on myös se hyvä puoli että siinä selviää kurkkuäänteillä ja erilaisilla kehonkielen merkeillä. Ei tarvita sanoja mutta rakastetaan silti. Ihan niinkuin minä simuakin -urfhh!
VastaaPoistaOnko syömiseen keskittyminen puhumisen sijasta sitten sivistymätöntä? Joissain tapauksissa kyllä varmasti niinkin (suu auki syöminen, hotkiminen, maiskutus ja mitä noita nyt on). Eikäs siinä mitään, jos on paljon asiaa, niin sitten puhuu vaan. Saahan sen ruuan vaikka mikroon, ellei pysty sitä kylmänä syömään. Pitkissä suhteissa kaikenlaiset äännähdykset ja kehonkielen merkit toimii varmasti keskimääräistä paremmin kuin toisiaan tuntemattomien välillä, mutta silti edelleenkin on niin, että kaikesta viestinnästä ja siitä tehtävistä tulkinnoista vain 7 prosenttia on puhetta. Pitkissä parisuhteissa luku saattaa olla jopa pienempi. ;)
PoistaRakastetaan, rakastetaan. :)
..voi jessus noita kirjoitusvirheitä, suonet anteeksi. Täytyy ruveta oikolukemaan astetta tarkemmin tai sitten en alkavalta lukihäiriöltäni niitä yksinkertaisesti näe.
VastaaPoista...mä mitään kirotusvireitä huomannut. Jos mullakin on se: alkava lukihärö. Tai ehkä meissä on sisäinen oikolukija, joka jättää sellaiset pienet seikat huomaamatta. Sitä paitsi tuleehan niitä meille kaikille joskus. Eihän oteta siitä suurempaa stressiä kuin se ansaitsee.
Poista